Neil Marshallin Descent vuodelta 2005 on kehuttu kauhuelokuva naisporukasta, joka seikkailumatkalla tuntemattomassa luolastossa törmää luolan verenhimoisiin asukkaisiin. Ohjaajan edellinen työ, kohtalaisesti kehuja saanut Dog Soldiers (2002) oli pettymys, joten Descent oli jäänyt minulta näkemättä. Onneksi YLE näytti tämän, elokuva on kuitenkin kohtalaisen tehokasta klaustrofobista kauhua.
Descent alkaa kohtauksella, jossa esitetään päähenkilöt Sarah ja Juno. Junolla on suhde Sarahin miehen kanssa ja tämän epäsuorana seurauksena Sarahin mies ajaa autokolarin, jossa hän ja parin yhteinen tytär Jessica kuolevat. Tämä Junon petos on kriittinen koko elokuvalle. Luolaston suljettu ympäristö ja hirviöt toimivatkin vain kehyksenä, jonka avulla nähdään tästä johtuva ihmisyyden romahdus.
Elokuvan juoni on yksinkertainen. Viiden kaveruksen porukka on menossa turistiluolastoon Appalakeilla, mutta Juno viekin heidät muiden tietämättä tutkimattomaan luolaan. Luola sortuu, joten he joutuvat menemään yhä syvemmälle luolastoon. Lopulta he kohtaavat ihmisen kaltaisia olentoja, jotka hyökkäävät heidän kimppuunsa.
Tässä alkavat Descentin ongelmat kauhuelokuvana. Hirviöt tulevat näkösälle ja naiset pistävät niitä päiviltä solkenaan, jolloin niiden pelottavuus kärsii ja tilalle tulee vain splatteria. Tämä on tietysti tapa kertoa kuinka helposti ihminen muuttuu ”hirviöiden” kaltaiseksi - valmiina tappamaan millä tahansa tavalla jäädäkseen henkiin.
Evoluutiobiologiassa on termi common descent, joka ilmeisesti tarkoittaa kahden eri lajin yhteistä esi-isää. Hirviöt ovat erittäin lähellä ihmistä ja ihminen vajoaa niiden tasolle hetkessä. Sarah kuitenkin putoaa vielä syvemmälle kuin hirviöt. Hän luolassa saa kuulla miehensä ja Junon suhteesta. Lopulta vain he kaksi ovat hengissä ja kuulevat olentojen lähestyvän. Sarah lyö hakulla Junoa jalkaan ja jättää hänet elävältä syötäväksi.
Sarah pakenee, mutta tipahtaa kammioon, jossa on eläinten luita. Hän laskeutuu eläimen alapuolelle murhatessaan lajitoverinsa. Hän menettää tajuntansa ja kuvittelee pääsevänsä pakoon - hän huomaa päivänvaloa kammion yläosassa, kiipeää luita pitkin kohti valoa. Luomakunnan kruunu nousee jälleen eläinten yläpuolelle. Sarah pakenee ulos, pääsee autolle ja ajaa tielle. Hän pysähtyy hysteerisenä oksentamaan ja noustessaan hän näkee Junon autossa.
Sarah jälleen herää pimeässä kammiossa. Tajuttomuudessaan hän kuvitteli Junon haamun, joka rikkoi hänen unensa illuusion. Hän tajusi ettei hän voi enää palata ihmiseksi – Juno tulisi vainomaan häntä lopun elämäänsä. Niinpä Sarah vastaanottaa kuoleman. Hän näkee tyttärensä puhaltamassa kynttilöitä syntymäpäiväkakustaan ja hymyilee.
ps. Play.comissa myydään nyt kahden levyn special editionia hintaan 3,99€. Suomalaisia tekstejä ei ole, mutta suomalaisessa julkaisussa puolestaan kuvasuhde on rajattu 2.35:stä 1.78:een.
keskiviikko 24. helmikuuta 2010
perjantai 19. helmikuuta 2010
Aika paksua, Mario
Kaikkihan ovat kuulleen tarinan George A. Romerosta ja Night of the Living Deadista: hän teki pienen budjetin kauhuelokuvan ja oli myöhemmin hämmästynyt, kun siitä löydettiin monenlaista yhteiskuntakriittistä analyysiä. Mario Van Peeblesin ja Possen kanssa asia on jopa hieman toisinpäin.
Mario Van Peeblesin toinen tapahtuma Oulussa oli siis hänen elokuvansa Possen (1993) esittely ja näytös. Esittelyssä Van Peebles korosti vahvasti Possen yhteiskunnallisia teemoja. Esimerkiksi hän kertoi pitkään viittauksesta Rodney Kingiin ja vuoden 1992 Los Angelesin mellakoihin, joiden pitämisestä elokuvassa hän taisteli studion kanssa. Kohtaus tapahtuu ennen lopputaistelua ja siinä valkoinen sheriffi uhkaa polttaa muistien kaupungin ja van Peeblesin esittämä Jesse Lee uhkaa puolestaan räjäyttää sheriffin toimiston. Mielestäni tämä on lähinnä kostamisen puolesta puhumista, kuin viittaus siihen, että seuraavissa mellakoissa tuhotaan myös rikkaiden asuinalueita.
Elokuvan tärkein teema on mielestäni oikeuden eli tässä tapauksessa koston saamisen vaikeus. Takautumassa näytetään kuinka Jesse Lee yrittää tappaa isänsä murhaajia, mutta epäonnistuu ja hänet tuomitaan elinkautiseen armeijapalvelukseen. Myöhemmin Hän löytää kulta-aarteen, pakenee armeijasta ja palaa kotiseudulleen tappokoneena. Kullasta hän teettää kultaluoteja, joilla hän ampuu isänsä murhaan osallistuneita valkoisia miehiä. Toisin sanoen vain rikkailla on mahdollisuuksia saada oikeutta ja armeijan käyminen avaa mahdollisuuden rikastua. Näinhän se USA:ssa monelle köyhälle on. Toinen selkeä teema elokuvassa on homoseksuaalisuus.
Van Peebles myös vertasi elokuvan tekemistä levyjen miksaamiseen – kahdesta eri levystä tehdään uusi miksaus. Marion levylautasilla olivat kuulemma Sergio Leone ja Sam Peckinpah ja hän yritti tehdä niistä hip hop -miksausta. Aika paksua, sanon ma.
Peckinpahilla on moraaliltaan arveluttavia hahmoja, joilla on yhteistä historiaa, mutta saattavat ajautuvat eri puolille. Leonella on taas individualistisia henkilöitä, jotka ovat ehkä herkissä liitoissa yhteistä vihollista vastaan, mutta samalla valmiita pettämään toisensa. Molempien mestareiden lännenelokuvissa kuitenkin elokuva sankarin ja hänen vastapuolensa suhde on hyvin perusteltu. Possessa Billy Zanen pahishahmo on nyt vain paha eikä hän vaan tykkää Jesse Leestä. Hän on elokuvan sankari ja asia on sillä loppuunkäsitelty.
Possen hahmot ja ryhmädynamiikka ovat muutenkin kuin huonosta roolipelistä. Pelaajat ovat tehneet erilaisia hahmoja ja mikään ei oikein yhdistä niitä. Kuitenkin porukan on pakko pysyä yhdessä ilman yhtään järkevää syytä, jotta pelissä tapahtuisi jotain. Possen hahmot sattuvat vaan törmäämään ja sitten he pysyvät yhdessä. Juonessakaan ei keskitytä tarpeeksi pääasioihin – elokuvan alkuosio armeijasta on oikeastaan täysin turha (paitsi että näyttää kansalle, että myös mustat sotivat armeijassa) ja johtaa vain siihen, että lopussa sankarit joutuvat kohtaamaan kaksi joukkiota pahiksia.
Jos johonkin, niin Posse vertautuu Michael Ciminon Taivaan porttiin vuodelta 1980. Molemmissa on pieni kyläyhteisö, jonka vahvempi voima yrittää tuhota. Ciminolla syy oli luokka, Van Peeblesillä rotu. Molempien lopputaistelussa kyläyhteisö yhdistyy ulkoistaa uhkaa vastaan, mutta selviää vain elokuvan sankarin ansiosta. Molemmat elokuvat myös poukkoilevat ja yrittävät kertoa liian montaa asiaa ja teemaa. Possessa tämä näkyy myös näyttelijävalinnoissa, elokuvassa esiintyy tunnettuja näyttelijöitä pilvin pimein, jotka hyvällä tuurilla ovat saaneet repliikin tai kaksi. Tässä on kyllä taustalla Van Peeblesin halu näyttää kunnioitustaan vanhoille mustan elokuvan näyttelijöille ja esimerkiksi Woody Stroden kanssa hän myös onnistuu hyvin.
Hauskaa muuten, että valokuva possesta, jota Strodekin lopussa ihailee, ei ole mahdollinen elokuvan todellisuudessa, sillä koko porukka ei ole missään vaiheessa samassa tilassa.
Mario Van Peeblesin toinen tapahtuma Oulussa oli siis hänen elokuvansa Possen (1993) esittely ja näytös. Esittelyssä Van Peebles korosti vahvasti Possen yhteiskunnallisia teemoja. Esimerkiksi hän kertoi pitkään viittauksesta Rodney Kingiin ja vuoden 1992 Los Angelesin mellakoihin, joiden pitämisestä elokuvassa hän taisteli studion kanssa. Kohtaus tapahtuu ennen lopputaistelua ja siinä valkoinen sheriffi uhkaa polttaa muistien kaupungin ja van Peeblesin esittämä Jesse Lee uhkaa puolestaan räjäyttää sheriffin toimiston. Mielestäni tämä on lähinnä kostamisen puolesta puhumista, kuin viittaus siihen, että seuraavissa mellakoissa tuhotaan myös rikkaiden asuinalueita.
Elokuvan tärkein teema on mielestäni oikeuden eli tässä tapauksessa koston saamisen vaikeus. Takautumassa näytetään kuinka Jesse Lee yrittää tappaa isänsä murhaajia, mutta epäonnistuu ja hänet tuomitaan elinkautiseen armeijapalvelukseen. Myöhemmin Hän löytää kulta-aarteen, pakenee armeijasta ja palaa kotiseudulleen tappokoneena. Kullasta hän teettää kultaluoteja, joilla hän ampuu isänsä murhaan osallistuneita valkoisia miehiä. Toisin sanoen vain rikkailla on mahdollisuuksia saada oikeutta ja armeijan käyminen avaa mahdollisuuden rikastua. Näinhän se USA:ssa monelle köyhälle on. Toinen selkeä teema elokuvassa on homoseksuaalisuus.
Van Peebles myös vertasi elokuvan tekemistä levyjen miksaamiseen – kahdesta eri levystä tehdään uusi miksaus. Marion levylautasilla olivat kuulemma Sergio Leone ja Sam Peckinpah ja hän yritti tehdä niistä hip hop -miksausta. Aika paksua, sanon ma.
Peckinpahilla on moraaliltaan arveluttavia hahmoja, joilla on yhteistä historiaa, mutta saattavat ajautuvat eri puolille. Leonella on taas individualistisia henkilöitä, jotka ovat ehkä herkissä liitoissa yhteistä vihollista vastaan, mutta samalla valmiita pettämään toisensa. Molempien mestareiden lännenelokuvissa kuitenkin elokuva sankarin ja hänen vastapuolensa suhde on hyvin perusteltu. Possessa Billy Zanen pahishahmo on nyt vain paha eikä hän vaan tykkää Jesse Leestä. Hän on elokuvan sankari ja asia on sillä loppuunkäsitelty.
Possen hahmot ja ryhmädynamiikka ovat muutenkin kuin huonosta roolipelistä. Pelaajat ovat tehneet erilaisia hahmoja ja mikään ei oikein yhdistä niitä. Kuitenkin porukan on pakko pysyä yhdessä ilman yhtään järkevää syytä, jotta pelissä tapahtuisi jotain. Possen hahmot sattuvat vaan törmäämään ja sitten he pysyvät yhdessä. Juonessakaan ei keskitytä tarpeeksi pääasioihin – elokuvan alkuosio armeijasta on oikeastaan täysin turha (paitsi että näyttää kansalle, että myös mustat sotivat armeijassa) ja johtaa vain siihen, että lopussa sankarit joutuvat kohtaamaan kaksi joukkiota pahiksia.
Jos johonkin, niin Posse vertautuu Michael Ciminon Taivaan porttiin vuodelta 1980. Molemmissa on pieni kyläyhteisö, jonka vahvempi voima yrittää tuhota. Ciminolla syy oli luokka, Van Peeblesillä rotu. Molempien lopputaistelussa kyläyhteisö yhdistyy ulkoistaa uhkaa vastaan, mutta selviää vain elokuvan sankarin ansiosta. Molemmat elokuvat myös poukkoilevat ja yrittävät kertoa liian montaa asiaa ja teemaa. Possessa tämä näkyy myös näyttelijävalinnoissa, elokuvassa esiintyy tunnettuja näyttelijöitä pilvin pimein, jotka hyvällä tuurilla ovat saaneet repliikin tai kaksi. Tässä on kyllä taustalla Van Peeblesin halu näyttää kunnioitustaan vanhoille mustan elokuvan näyttelijöille ja esimerkiksi Woody Stroden kanssa hän myös onnistuu hyvin.
Hauskaa muuten, että valokuva possesta, jota Strodekin lopussa ihailee, ei ole mahdollinen elokuvan todellisuudessa, sillä koko porukka ei ole missään vaiheessa samassa tilassa.
maanantai 1. helmikuuta 2010
Jusseja pappi Jaakobille
Eilen Filmiaura ry jakoi Jussi-palkinnot vuoden 2009 parhaille kotimaisille elokuville. Klaus Härön Postia pappi Jaakobille keräsi yhteensä neljä Jussia – paras elokuva, ohjaus, musiikki ja mies pääosa. Mielestäni myös aivan ansaitusti. Härön elokuva on pieni ja hieno elokuva anteeksiannosta.
Käytännöllisesti katsoen vain neljällä näyttelijällä tehty elokuva kertoo Leilasta, joka joskus 1960 - 70-lukujen tienoilla saa armahduksen elinkautisesta vankeustuomiostaan. Hänet halutaan syrjäiseen pappilaan toimimaan sokean papin apulaiseksi kirjeenvaihdon hoitamisessa. Pappi Jaakob saa esirukouspyyntöjä hädänalaisilta ihmisiltä.
Helsingin Sanomien Veli-Pekka Lehtonen käsittelee arvostelussaan lähinnä pappi Jaakobia ja näkee Leilan vain vastavoimana papille ja hänen jumalsuhteelleen. Mielestäni Leila on tärkeämpi hahmo. Hänen uhrautuminen sisarensa puolesta ja anteeksiantaminen itselleen nousee elokuvan tärkeimmiksi teemoiksi. Minulle Jaakob on ihmisen välisen armon välikappale, vaikka elokuva käsittelee myös hänen suhdetta uskoon ja roolia hyväntekijänä jumalan ja ihmisen välillä.
Lehtosen mukaan Klaus Härö on puhunut uskostaan julkisesti. Kun uskovainen tekee elokuvan uskosta, voi syntyä pelottavaa jälkeä. Härö menee kuitenkin vain vesipisaran verran uskonnon puolelle. Tämä siis kohtauksessa, jossa Jaakob on todennut itsensä hyödyttömäksi ja asettunut kirkkonsa lattialle kuolemaan. Alkaa satamaan ja kirkon katosta vuotaa pari pisaraa vettä Jaakobin viereen. Kolmas pisara osuukin häneen ja hän nousee. Tämä on pisara on jumalan kosketus, jonka ansiosta Jaakob menee pappilaan ja estää Leilaa – joka on puolestaan todennut, että hänellä ei mitään paikkaa mennä – tekemästä itsemurhaa. Vaikka tässä liikutaan uskonnon piirissä, ollaan vielä kaukana esimerkiksi Olli Saarelan Rukajärven tien uskonnollisesta hömpästä.
Alunperin vain televisiolevitykseen suunniteltu elokuva ei yritä olla enempää kuin se on. 76 minuutin kestolla se on juuri oikean mittainen, jossa ei ole mitään turhaa tai ylimääräistä. Postia pappi Jaakobille on myös kansainvälisellä mittapuulla yksi viime vuoden parhaista elokuvista.
ps. Ensi perjantaina 5.2. Mario Van Peebles luennoi aiheesta amerikkalainen elokuva tänään kirjoittajan kulmilla eli Oulussa. Lisätietoja täältä.
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
Elokuvahistorian huonoin lopetus
Clint Eastwoodin vasta televisiossa näytetty Menneisyyden ote (Mystic River, 2003) on hienosti näytelty synkkä, mutta realistinen rikosdraama, joka käsittelee menneisyyden vaikutusta ihmisiin ja heidän läheisiinsä. Elokuva oli ehdolla Oscareiden tärkeimmissä sarjoissa ja voitti miesnäyttelijöiden patsaat. Se on netonnut maailmanlaajuisesti yli 150 miljoonaa dollaria ja Imdb:n käyttäjät ovat antaneet sille keskimäärin 8.0/10 pistettä. Televisioesityksen yhteydessä Kalevan Pekka Eronen kertoo elokuvan olevan ”klassiset mitat täyttävä murhenäytelmä” ja antaa sille 5 tähteä. Hieno elokuva siis? Olisi jos siinä ei olisi yksi elokuvahistorian surkeimmista lopuista.
Elokuva kertoo kolmesta miehestä, jotka olivat ystäviä lapsena, kunnes yksi heistä kidnapattiin ja käytettiin hyväksi neljän päivän ajan. Aikuisena kolmikko on ajautunut omille teilleen, mutta he asuvat yhä Bostonissa. Jimmy on entinen pikkurikollinen, kidnapattu Dave on ihmisraunio ja Sean poliisi. Varsinaiset tapahtumat alkavat, kun Jimmyn 19-vuotias tytär Katie murhataan. Sean tutkii tapausta ja ennen pitkää Davesta tulee pääepäilty.
Menneisyyden ote ei ole hyvä suomennos, mutta se kuvaa elokuvaa kohtalaisen hyvin. Hahmot ovat tavallaan menneisyytensä vankeja, jotka maksavat aikaisempia virheitään tai huonoa tuuriaan koko elämänsä. Esimerkiksi Jimmy kantaa omallatunnollaan murhaa vuosien takaa ja murhan perhosefekti vaikutti myös hänen tyttärensä kuolemaan. Toisaalta - kuten Alan Dale omassa blogissaan huomauttaa - koska hahmot eivät ole tietoisia kytköksistä tapahtumien takana, kaikki on kuitenkin sattumaa. Menneisyydellä on ote, mutta se ei vain ole hahmojen tiedossa.
Juonellisesti elokuva toimii kohtalaisesti. Ainoa räikeästi turha elementti on Seanin saamat mysteeripuhelut vaimoltaan, joka on jättänyt hänet. Elokuvan lopun alku alkaa, kun Daven vaimo Celeste alkaa uskoa, että Dave on tappanut Jimmyn tyttären. Todellisuudessa hän tappoi miehen, joka harrasti seksiä alaikäisen pojan kanssa autossa. Celeste kertoo epäilyistään Jimmylle, joka lopulta vanhojen roistokavereidensa kanssa ampuu Daven ja hävittää hänen ruumiinsa jokeen. Sillä aikaa Sean selvittää, että tytön todellisuudessa tappoi kaksi poikaa ilman suunnittelua ja melkein mielijohteesta.
Jimmy ja Sean kohtaavat Daven murhan ja pidätysten jälkeisenä aamuna. Tässä kohtaa Menneisyyden ote itsetuhoutuu. Sean kertoo saaneensa Katien murhaajat kiinni. Jimmy käytännöllisesti tunnustaa murhanneensa Daven. Lisäksi Sean tietää Jimmyn edellisestäkin murhasta, mutta koska Jimmy kertoo nähneensä Daven viimeksi 25 vuotta sitten ennen hänen kaappaamistaan, Sean ei pidätä Davea. Miesten mielestä seksuaalinen hyväksikäyttö jo lapsena tuhosi Daven. Hän oli saastunut ja hänen murhaamisellaan ei ollut merkitystä. Välittömästi päästettyään Jimmyn menemään, Seanin vaimo soittaa ja ilmoittaa tulevansa kotiin tyttärensä kanssa.
Seuraavassa kohtauksessa Jimmy kokee kotonaan omantunnon tuskia, koska tappoi väärän miehen ja lapsuuden ystävänsä. Jimmyn vaimo Annabeth tulee paikalle ja kertoo, että on hienoa, kun oma mies tappaa ihmisiä lastensa takia. Lisäksi Celeste on huono ihminen, koska puhui pahaa aviomiehestään.
-”Kuten kerroin tytöille, heidän isänsä on kuningas. Ja kuningas tietää mitä tehdä ja tekeekin”, Annabeth sanoo.
-”Kaikki ovat heikkoja paitsi meidän perheemme. Meistä ei tule koskaan heikkoja”, hän jatkaa. Kaiken kruunaa Annabethin suuruudenhullu lause, jonka mukaan Jimmy voisi pyörittää koko kaupunkia. Viattomien tappaminen ja kosto ylipäänsäkin on tosiaankin paras tapa osoittaa lapsirakkauttaan.
Elokuvan viimeisessä kohtauksessa ollaan amerikkalaisuuden ytimessä eli paraatissa, jossa on mukana Amerikan vapaussodan taistelijoiksi pukeutuneita ja baseball-joukkueita. Celeste, joka on siis pettänyt aviomiehensä eli perheensä pään, etsii häntä väenpaljoudesta. Hän törmää Seanin ja hänen perheeseensä. Sean katsoo pois vaivautuneena, koska tietää, että Dave on kuollut. Seuraavaksi Celeste kohtaa Jimmyn perheineen. Annabeth katsoo häntä halveksuen. Samassa Daven ja Celesten poika Michael ajaa paraatissa baseball-joukkueensa kanssa ja Celeste yrittää tervehtiä häntä. Michael ei huomaa äitiään. Celeste, joka ei kunnioittanut miehensä auktoriteettia, on siis menettänyt myös lapsensa. Hän on hylkiö.
Lopulta kaikki elokuvassa on siis kiinni patriarkaalisesta kunnioituksesta. Katie oli karkaamassa yhdessä erään pojan kanssa vastoin hänen isänsä tahtoa. Hänen kuolemansa oli suoraa seurausta siitä. Sean päästi hienon perheenisän vapaaksi ja palkkioksi myös hän sai oman perheensä takaisin. He pääsevät mukaan Amerikkalaiseen unelmaan.
Huonoissa elokuvissa on huonoja lopetuksia, mutta harvoin – jos koskaan – näkee hyvän elokuvan romahtavan näin totaalisesti (ja muuttuvan patriarkaalisen ylivallan saarnaksi) viimeisillä minuuteilla.
Elokuva kertoo kolmesta miehestä, jotka olivat ystäviä lapsena, kunnes yksi heistä kidnapattiin ja käytettiin hyväksi neljän päivän ajan. Aikuisena kolmikko on ajautunut omille teilleen, mutta he asuvat yhä Bostonissa. Jimmy on entinen pikkurikollinen, kidnapattu Dave on ihmisraunio ja Sean poliisi. Varsinaiset tapahtumat alkavat, kun Jimmyn 19-vuotias tytär Katie murhataan. Sean tutkii tapausta ja ennen pitkää Davesta tulee pääepäilty.
Menneisyyden ote ei ole hyvä suomennos, mutta se kuvaa elokuvaa kohtalaisen hyvin. Hahmot ovat tavallaan menneisyytensä vankeja, jotka maksavat aikaisempia virheitään tai huonoa tuuriaan koko elämänsä. Esimerkiksi Jimmy kantaa omallatunnollaan murhaa vuosien takaa ja murhan perhosefekti vaikutti myös hänen tyttärensä kuolemaan. Toisaalta - kuten Alan Dale omassa blogissaan huomauttaa - koska hahmot eivät ole tietoisia kytköksistä tapahtumien takana, kaikki on kuitenkin sattumaa. Menneisyydellä on ote, mutta se ei vain ole hahmojen tiedossa.
Juonellisesti elokuva toimii kohtalaisesti. Ainoa räikeästi turha elementti on Seanin saamat mysteeripuhelut vaimoltaan, joka on jättänyt hänet. Elokuvan lopun alku alkaa, kun Daven vaimo Celeste alkaa uskoa, että Dave on tappanut Jimmyn tyttären. Todellisuudessa hän tappoi miehen, joka harrasti seksiä alaikäisen pojan kanssa autossa. Celeste kertoo epäilyistään Jimmylle, joka lopulta vanhojen roistokavereidensa kanssa ampuu Daven ja hävittää hänen ruumiinsa jokeen. Sillä aikaa Sean selvittää, että tytön todellisuudessa tappoi kaksi poikaa ilman suunnittelua ja melkein mielijohteesta.
Jimmy ja Sean kohtaavat Daven murhan ja pidätysten jälkeisenä aamuna. Tässä kohtaa Menneisyyden ote itsetuhoutuu. Sean kertoo saaneensa Katien murhaajat kiinni. Jimmy käytännöllisesti tunnustaa murhanneensa Daven. Lisäksi Sean tietää Jimmyn edellisestäkin murhasta, mutta koska Jimmy kertoo nähneensä Daven viimeksi 25 vuotta sitten ennen hänen kaappaamistaan, Sean ei pidätä Davea. Miesten mielestä seksuaalinen hyväksikäyttö jo lapsena tuhosi Daven. Hän oli saastunut ja hänen murhaamisellaan ei ollut merkitystä. Välittömästi päästettyään Jimmyn menemään, Seanin vaimo soittaa ja ilmoittaa tulevansa kotiin tyttärensä kanssa.
Seuraavassa kohtauksessa Jimmy kokee kotonaan omantunnon tuskia, koska tappoi väärän miehen ja lapsuuden ystävänsä. Jimmyn vaimo Annabeth tulee paikalle ja kertoo, että on hienoa, kun oma mies tappaa ihmisiä lastensa takia. Lisäksi Celeste on huono ihminen, koska puhui pahaa aviomiehestään.
-”Kuten kerroin tytöille, heidän isänsä on kuningas. Ja kuningas tietää mitä tehdä ja tekeekin”, Annabeth sanoo.
-”Kaikki ovat heikkoja paitsi meidän perheemme. Meistä ei tule koskaan heikkoja”, hän jatkaa. Kaiken kruunaa Annabethin suuruudenhullu lause, jonka mukaan Jimmy voisi pyörittää koko kaupunkia. Viattomien tappaminen ja kosto ylipäänsäkin on tosiaankin paras tapa osoittaa lapsirakkauttaan.
Elokuvan viimeisessä kohtauksessa ollaan amerikkalaisuuden ytimessä eli paraatissa, jossa on mukana Amerikan vapaussodan taistelijoiksi pukeutuneita ja baseball-joukkueita. Celeste, joka on siis pettänyt aviomiehensä eli perheensä pään, etsii häntä väenpaljoudesta. Hän törmää Seanin ja hänen perheeseensä. Sean katsoo pois vaivautuneena, koska tietää, että Dave on kuollut. Seuraavaksi Celeste kohtaa Jimmyn perheineen. Annabeth katsoo häntä halveksuen. Samassa Daven ja Celesten poika Michael ajaa paraatissa baseball-joukkueensa kanssa ja Celeste yrittää tervehtiä häntä. Michael ei huomaa äitiään. Celeste, joka ei kunnioittanut miehensä auktoriteettia, on siis menettänyt myös lapsensa. Hän on hylkiö.
Lopulta kaikki elokuvassa on siis kiinni patriarkaalisesta kunnioituksesta. Katie oli karkaamassa yhdessä erään pojan kanssa vastoin hänen isänsä tahtoa. Hänen kuolemansa oli suoraa seurausta siitä. Sean päästi hienon perheenisän vapaaksi ja palkkioksi myös hän sai oman perheensä takaisin. He pääsevät mukaan Amerikkalaiseen unelmaan.
Huonoissa elokuvissa on huonoja lopetuksia, mutta harvoin – jos koskaan – näkee hyvän elokuvan romahtavan näin totaalisesti (ja muuttuvan patriarkaalisen ylivallan saarnaksi) viimeisillä minuuteilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
