Takautumassa näytetään Swoffia lukemassa Camus'ta.Päähenkilö Swoff kertoo alussa päätyneensä asevoimiin, koska eksyi matkalla collegeen. Hänet valitaan tarkka-ampuja -koulutukseen ja hän välittömästi kehittää pakkomielteen tappamisesta. Hän haluaa kokea miltä se tuntuu. Kuukausien koulutuksen ja aavikolla odottelun jälkeen Swoff turhautuu, mutta hän kokee, että hänen elämänsä saa merkityksen, mikäli hän pääsee tappamaan jonkun.
Jarhead on tietysti erittäin lähellä toista merijalkaväkielokuvaa eli Stanley Kubrickin Full Metal Jacketiä. Samat jutut JFK:n ampumisesta, kiväärien nimeämiset ja puheet tappamisesta toistuvat. Full Metal Jacket ei myöskään ole sotaelokuva, vaan se on kertomus siitä kuinka armeija (tarkoitan tässä laajempaa yhteyttä kuin USA:n eri aselajeja) tekee tappajia. He, jotka eivät pysty vastaamaan koulutuksen vaatimukseen murtuvat – viimeistään tovereidensa hakkaamina. Lopulta sodassa joukon tiedostavinkin ja älykkäin mies – varusteidensa rauhanmerkeistä huolimatta - pystyy ampumaan haavoittuneen naisen ja laulamaan Mikki Hiirestä sen jälkeen. Kubrickin armeija on väkivaltakone. Tappajatehdas.
Swoffia harmittaa, kun hänen tapettavansa kuoleekin digitaalisessa bensaräjähdyksessä.Vaikka Jarhead on elokuva nuorten miesten elämän etsinnästä ja toveruudesta sen ongelma on tämä: se ei pääse eroon Full Metal Jacketin teemoista. Kaikki pohdinta tappamisen merkityksestä tapahtuu systeemin sisällä. Armeijan tai ihmisen moraalista oikeutta tappaa ihmistä ei kyseenalaisteta.
