Gangstereiden gangsteri

John Dillinger oli lama-ajan pankkiryöstäjä ja hänet nimettiin yhteiskunnan viholliseksi numero yksi. Dillingerissä on mielenkiintoista se, että hän oli käsittämättömän suosittu amerikkalaisen kansan keskuudessa. Hänen jenginsä pankkiryöstöjä ja vankilapakoja seurattiin kuin jännityskertomusta.

Syy tähän oli tietysti lama. Pankkeja oli mennyt paljon konkurssiin ja vieneet mukanaan ihmisten säästöt tai sitten ne olivat pakkolunastaneet maksuvaikeuksissa olevien asiakkaidensa maatilat. Dillingerin kumppani Harry Pierpont sanoi itse näin:

"I stole from the bankers who stole from the people"

Dillingeriä ja muita pankkiryöstäjä pidettiin nykypäivän robin hoodeina, jotka veivät rikkailta ja jotkut jopa uskoivat heidän antavan rahaa köyhille. Dillinger ei myöskään ollut psykoottinen murhaaja kuten esimerkiksi Bonnie ja Clyde olivat, vaan kielsi tappaneensa ikinä ketään.

Dillinger oli niin suosittu, että hän esiintyi purukumien keräilykorteissa ja Time-lehden välissä oli Dillinger Land – niminen lautapeli. Presidentti Roosevelt mainitsi olevansa järkyttynyt siitä kuinka paljon kansa ihaili rikollista. Dillinger oli uhka Amerikan moraalille. Tämä huomattiin myös Hollwoodissa, jossa kiellettiin tekemästä elokuvia, joissa oli Dillinger-niminen hahmo. Silti jo hänen kuolemansa jälkeisenä vuotena 1935 tehtiin neljä hänen elämäänsä perustuvaa elokuvaa. Dillinger-nimisiä elokuvia on tehty ainakin neljä, joista paras on John Miliuksen versio vuodelta 1973.

Miliuksen näkemyksen mukaan Dillinger on karismaattinen ja röyhkeä egomaanikko, jota Warren Oates esittää hienosti. Ryöstöjen aikana hän kuuluttaa kaikille kuka hän on. Dillingerissä on myös merirosvo-henkeä eli aikomusta viettää muutama vauhdikas vuosi ennen kuolemaa:

"All my life I wanted to be a bank robber. Carry a gun and wear a mask. Now that it's happened I guess I'm just about the best bank robber they ever had. And I sure am happy."

Hän pystyisi pakenemaan Meksikoon, mutta ”ei pystyisi tekemään” niin. ”Yeah, what would your public think”, on hänen tyttöystävänsä Billien kommentti asiaan. Dillinger ymmärtää, että hänestä on tulossa amerikkalainen myytti. Hän vertaa kuollutta jenginsä jäsentä mm. Jesse Jamesiin ja muihin villin lännen kuuluisiin rosvoihin.

Miliuksen elokuva on jossakin määrin sidottu sosiaaliseen historiaansa eli lamaan ja köyhyyteen. Alkutekstien aikana näytetään lama-ajan valokuvia ja Dillingerin jengi jää kerran kiinni, koska paikallisen sheriffin mielestä ”normaalit ihmiset eivät elä noin hienosti.” Dillingerin karismaa ja puhujan lahjoja näytetään kohtauksessa, jossa lehdistö haastattelee häntä matkalla vankilaan. Hänellä on valmis vastaus joka kysymykseen. Dillinger pitää presidentistä ja New Dealistä, mutta sosiaaliturva voisi tuhota maan.

Warren Oates kansanmiehenä

Mediaa kommentoidaan enemmänkin. Elokuvan toinen päähenkilö on Melvin Purvis – liittovaltion poliisi, joka jahtaa Dillingeriä ja muita pankkiryöstäjiä, ihmettelee lehteä lukiessaan, miten Dillinger saa kaikki otsikot ja FBI mainitaan vasta toisella sivulla. Purvis kysyy leluaseella leikkivältä pojalta, ketä tämä esittää ja pojan vastaus on Dillinger. Poika ei halua G-mieheksi, koska joutuisi käymään koulua. Dillingerin ei tarvinnut käydä koulua.

Viimeisin Dillinger-elokuva on Michael Mannin vuoden 2009 Public Enemies. Myös siinä on Melvin Purvis on Dillingerin vastavoima. Lain eri puolilla olevat henkilöt on teema, joka esiintyy Mannin jokaisessa rikoselokuvassa, mutta tällä kertaa hän nostaa Dillingerin ja narikkatytön Billie Frechetten rakkaustarinan keskiöön.

Frechetten tärkeyttä kuvastaa suuri muutos todellisiin tapahtumiin. Dillingerin petti Anna Sage, joka oli pukeutunut punaiseen asuun, jotta Purvisin miehet tunnistaisivat hänet väkijoukosta paremmin. Public Enemiesissä Sagen asu on oranssi hame ja valkoinen paita, mutta Billie Frechette on puketunut punaiseen mekkoon tavatessaan Dillingerin ensikerran. Näin hän on Mannin näkemyksen mukaan se nainen, joka koituu Dillingerin kohtaloksi.

Elokuvassa ensimmäinen kompastuskivi on Dillingerin hahmo. Todellisuudessa hänessä on mielenkiintoisinta hänen kansansuosionsa, jota Mann ei juurikaan käsittele. Public Enemiesin ainoa viittaus yleisöön, on Dillingerin haluttomuus lähteä mukaan kidnappaukseen: kansa ei pidä siitä ja hän piiloutuu kansan joukkoon. Dillinger on Johnny Deppin näyttelemänä täysin karismaton ja hymyilemätön pökkelö. Ulkonäöstä huolimatta on suorastaan hankala uskoa häntä suosituksi.

"Ei kidnappauksia", kertoi yrmeä gangsteri.

Kaikista suurin puute elokuvassa liittyy historiallisuuteen. Elokuvat pystyvät kertomaan sekä valmistumisajastaan että ajasta mitä ne käsittelevät ja tässä elokuvassa ne ovat harvinaisen lähellä toisiaan. Joten on suorastaan käsittämätöntä, että pankkikriisin ja lama-aikaan tehdyssä elokuvassa, joka kertoo rikollisesta - joka oli suosittu koska pankkeja vihattiin - ei käsitellä ollenkaan pankkeja tai lamaa.

Lähde:
Décharné, Max: Hardboiled Hollywood - The Origins of the Great Crime Films. No Exit Press, 2003