Gangstereiden gangsteri

John Dillinger oli lama-ajan pankkiryöstäjä ja hänet nimettiin yhteiskunnan viholliseksi numero yksi. Dillingerissä on mielenkiintoista se, että hän oli käsittämättömän suosittu amerikkalaisen kansan keskuudessa. Hänen jenginsä pankkiryöstöjä ja vankilapakoja seurattiin kuin jännityskertomusta.

Syy tähän oli tietysti lama. Pankkeja oli mennyt paljon konkurssiin ja vieneet mukanaan ihmisten säästöt tai sitten ne olivat pakkolunastaneet maksuvaikeuksissa olevien asiakkaidensa maatilat. Dillingerin kumppani Harry Pierpont sanoi itse näin:

"I stole from the bankers who stole from the people"

Dillingeriä ja muita pankkiryöstäjä pidettiin nykypäivän robin hoodeina, jotka veivät rikkailta ja jotkut jopa uskoivat heidän antavan rahaa köyhille. Dillinger ei myöskään ollut psykoottinen murhaaja kuten esimerkiksi Bonnie ja Clyde olivat, vaan kielsi tappaneensa ikinä ketään.

Dillinger oli niin suosittu, että hän esiintyi purukumien keräilykorteissa ja Time-lehden välissä oli Dillinger Land – niminen lautapeli. Presidentti Roosevelt mainitsi olevansa järkyttynyt siitä kuinka paljon kansa ihaili rikollista. Dillinger oli uhka Amerikan moraalille. Tämä huomattiin myös Hollwoodissa, jossa kiellettiin tekemästä elokuvia, joissa oli Dillinger-niminen hahmo. Silti jo hänen kuolemansa jälkeisenä vuotena 1935 tehtiin neljä hänen elämäänsä perustuvaa elokuvaa. Dillinger-nimisiä elokuvia on tehty ainakin neljä, joista paras on John Miliuksen versio vuodelta 1973.

Miliuksen näkemyksen mukaan Dillinger on karismaattinen ja röyhkeä egomaanikko, jota Warren Oates esittää hienosti. Ryöstöjen aikana hän kuuluttaa kaikille kuka hän on. Dillingerissä on myös merirosvo-henkeä eli aikomusta viettää muutama vauhdikas vuosi ennen kuolemaa:

"All my life I wanted to be a bank robber. Carry a gun and wear a mask. Now that it's happened I guess I'm just about the best bank robber they ever had. And I sure am happy."

Hän pystyisi pakenemaan Meksikoon, mutta ”ei pystyisi tekemään” niin. ”Yeah, what would your public think”, on hänen tyttöystävänsä Billien kommentti asiaan. Dillinger ymmärtää, että hänestä on tulossa amerikkalainen myytti. Hän vertaa kuollutta jenginsä jäsentä mm. Jesse Jamesiin ja muihin villin lännen kuuluisiin rosvoihin.

Miliuksen elokuva on jossakin määrin sidottu sosiaaliseen historiaansa eli lamaan ja köyhyyteen. Alkutekstien aikana näytetään lama-ajan valokuvia ja Dillingerin jengi jää kerran kiinni, koska paikallisen sheriffin mielestä ”normaalit ihmiset eivät elä noin hienosti.” Dillingerin karismaa ja puhujan lahjoja näytetään kohtauksessa, jossa lehdistö haastattelee häntä matkalla vankilaan. Hänellä on valmis vastaus joka kysymykseen. Dillinger pitää presidentistä ja New Dealistä, mutta sosiaaliturva voisi tuhota maan.

Warren Oates kansanmiehenä

Mediaa kommentoidaan enemmänkin. Elokuvan toinen päähenkilö on Melvin Purvis – liittovaltion poliisi, joka jahtaa Dillingeriä ja muita pankkiryöstäjiä, ihmettelee lehteä lukiessaan, miten Dillinger saa kaikki otsikot ja FBI mainitaan vasta toisella sivulla. Purvis kysyy leluaseella leikkivältä pojalta, ketä tämä esittää ja pojan vastaus on Dillinger. Poika ei halua G-mieheksi, koska joutuisi käymään koulua. Dillingerin ei tarvinnut käydä koulua.

Viimeisin Dillinger-elokuva on Michael Mannin vuoden 2009 Public Enemies. Myös siinä on Melvin Purvis on Dillingerin vastavoima. Lain eri puolilla olevat henkilöt on teema, joka esiintyy Mannin jokaisessa rikoselokuvassa, mutta tällä kertaa hän nostaa Dillingerin ja narikkatytön Billie Frechetten rakkaustarinan keskiöön.

Frechetten tärkeyttä kuvastaa suuri muutos todellisiin tapahtumiin. Dillingerin petti Anna Sage, joka oli pukeutunut punaiseen asuun, jotta Purvisin miehet tunnistaisivat hänet väkijoukosta paremmin. Public Enemiesissä Sagen asu on oranssi hame ja valkoinen paita, mutta Billie Frechette on puketunut punaiseen mekkoon tavatessaan Dillingerin ensikerran. Näin hän on Mannin näkemyksen mukaan se nainen, joka koituu Dillingerin kohtaloksi.

Elokuvassa ensimmäinen kompastuskivi on Dillingerin hahmo. Todellisuudessa hänessä on mielenkiintoisinta hänen kansansuosionsa, jota Mann ei juurikaan käsittele. Public Enemiesin ainoa viittaus yleisöön, on Dillingerin haluttomuus lähteä mukaan kidnappaukseen: kansa ei pidä siitä ja hän piiloutuu kansan joukkoon. Dillinger on Johnny Deppin näyttelemänä täysin karismaton ja hymyilemätön pökkelö. Ulkonäöstä huolimatta on suorastaan hankala uskoa häntä suosituksi.

"Ei kidnappauksia", kertoi yrmeä gangsteri.

Kaikista suurin puute elokuvassa liittyy historiallisuuteen. Elokuvat pystyvät kertomaan sekä valmistumisajastaan että ajasta mitä ne käsittelevät ja tässä elokuvassa ne ovat harvinaisen lähellä toisiaan. Joten on suorastaan käsittämätöntä, että pankkikriisin ja lama-aikaan tehdyssä elokuvassa, joka kertoo rikollisesta - joka oli suosittu koska pankkeja vihattiin - ei käsitellä ollenkaan pankkeja tai lamaa.

Lähde:
Décharné, Max: Hardboiled Hollywood - The Origins of the Great Crime Films. No Exit Press, 2003

Tappajatehdas

American Beautyllä läpimurron tehnyt brittiohjaaja Sam Mendes ohjasi vuonna 2005 elokuvan Merijalkaväen mies (Jarhead), joka kertoo nuoren sotilaan tarinan Operaatio Aavikkomyrskyn aikana. Elokuva ei kuitenkaan ole sotaelokuva, vaan Mendes kertookin päämäärättömyydestä ellei jopa – uskallanko sanoa! - eksistentialismista.

Takautumassa näytetään Swoffia lukemassa Camus'ta.

Päähenkilö Swoff kertoo alussa päätyneensä asevoimiin, koska eksyi matkalla collegeen. Hänet valitaan tarkka-ampuja -koulutukseen ja hän välittömästi kehittää pakkomielteen tappamisesta. Hän haluaa kokea miltä se tuntuu. Kuukausien koulutuksen ja aavikolla odottelun jälkeen Swoff turhautuu, mutta hän kokee, että hänen elämänsä saa merkityksen, mikäli hän pääsee tappamaan jonkun.

Jarhead on tietysti erittäin lähellä toista merijalkaväkielokuvaa eli Stanley Kubrickin Full Metal Jacketiä. Samat jutut JFK:n ampumisesta, kiväärien nimeämiset ja puheet tappamisesta toistuvat. Full Metal Jacket ei myöskään ole sotaelokuva, vaan se on kertomus siitä kuinka armeija (tarkoitan tässä laajempaa yhteyttä kuin USA:n eri aselajeja) tekee tappajia. He, jotka eivät pysty vastaamaan koulutuksen vaatimukseen murtuvat – viimeistään tovereidensa hakkaamina. Lopulta sodassa joukon tiedostavinkin ja älykkäin mies – varusteidensa rauhanmerkeistä huolimatta - pystyy ampumaan haavoittuneen naisen ja laulamaan Mikki Hiirestä sen jälkeen. Kubrickin armeija on väkivaltakone. Tappajatehdas.

Swoffia harmittaa, kun hänen tapettavansa kuoleekin digitaalisessa bensaräjähdyksessä.

Vaikka Jarhead on elokuva nuorten miesten elämän etsinnästä ja toveruudesta sen ongelma on tämä: se ei pääse eroon Full Metal Jacketin teemoista. Kaikki pohdinta tappamisen merkityksestä tapahtuu systeemin sisällä. Armeijan tai ihmisen moraalista oikeutta tappaa ihmistä ei kyseenalaisteta.

Tervetuloa 2010-luvulle, Liisa

Tim Burton on nykyajan harvoja auteur-tyyppisiä ohjaajia, joilla persoonallinen ja tunnistettava tyylinsä, joten herran ”jatko-osa” Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa -kirjoille on lähtökohdiltaan erittäin mielenkiintoinen. Sääli, että Burtonin Liisa Ihmemaassa (2010) on korkeintaan keskinkertainen elokuva.

Elokuvassa Carrollin poikkeukselliseen ja surrealistiseen fantasiamaailmaan on sotkettu kaikki räikeimmät fantasiakliseet. On epätodennäköinen Valittu, joka ennustuksen mukaan tuhoaa jollakin hienolla aseella hirviön ja vapauttaa maan ilkeästä hallitsijasta. Valittu ei tietenkään ole varma roolistaan ennustuksen toteuttajana. Lopputaistelun, jossa Ihmemaan kohtalo ratkotaan Punaisen ja Valkoisen kuningattaren joukkojen kesken, aikana Lewis Carroll pyörii haudassaan Hullun Hatuntekijän miekaniskujen tahdissa.

Pintaa syvemmällä soppa menee vielä huonommaksi. Liisa putoaa jäniksenkoloon, juuri kun häntä on kosittu. Tässä on selvästi nuoren tytön pelkoa aikuistumista kohtaan. Mutta, kun Liisa luopuu Ihmemaassa pasifistisesta asenteestaan hirviön tappamisen suhteen, hän juo sen verta, jonka jälkeen hän palaa oikeaan maailmaan jäniksenkolon kautta. Tässä on selvä muutos Carrolin kirjoihin, joissa Liisa palaa todellisuuteen heräämällä. Liisa tekee tietoisen päätöksen luopua Ihmemaasta ja ruveta aikuiseksi.

Oikeassa maailmassa Liisa onkin löytänyt itsensä. Hän kieltäytyy kosinnasta, antaa läheisilleen vinkkejä elämiinsä ja ryhtyy toteuttamaan itseään isänsä jalanjäljillä kauppiaana. Hän keksii kaupankäynnin Kiinan sisämaassa. Liisa kertoo, että Englannilla on jo tukikohta Hongkongissa. Iso-Britannia miehitti Hongkongin 1841 Ensimmäisessä oopiumsodassa ja maa ehti puolustaa kauppaoikeuksiaan 1800-luvulla ainakin toisessa oopiumsodassa ja boksarikapinassa. Imperialismi onkin hieno syy luopua Ihmemaasta. Lisäksi nykyaikaan sovellettuna tulee mieleen länsivaltojen haluttomuus puuttua Kiinan ihmisoikeustilanteeseen, koska se voisi sotkea kauppasuhteita.

Elokuva on yhteiskunnan peili ja Liisan valinta kauppiaan urasta kuvastaa sen arvostusta. Toisena aikana Liisa olisi valinnut toisenlaisen uran. Esimerkiksi kirjailija tai keksijä tai jopa tutkimusmatkailija sopisivat hyvin 1800-luvun maailmaan ja vaikkapa 70- tai jopa 90-luvulla Liisan valinta olisi ollut vähemmän materialistinen. Mutta 2010-luvun sankari on ilmeisesti kauppias. Imperialismilla tai ilman, mutta ihmisoikeudet joka tapauksessa unohtaen. Kauppa se on mikä kannattaa.

Ps. Mielenkiintoista nähdä miten Kiinaa kuvataan elokuvassa tulevaisuudessa, jos ja kun Hollywood-studiot alkavat siirtyä kiinalaisomistukseen.

Benjamin Buttonin elämätön elämä

Näin Oscar-juhlien jälkimainingeissa Ilta elokuvissa jatkaa ajankohtaisella linjalla ja käsittelee viime vuoden Oscareissa toiseksi eniten palkintoja voittanutta elokuvaa. Kyseessä on David Fincherin Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä.

Päällisin puolin Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä on - lyhyesti sanottuna - kerronnallisesti kömpelö, ylisentimentaalinen, mammuttitautia poteva fantasiaelokuva, jonka juoni on uskomattoman typerä.

Elokuvassa Benjamin Button syntyy vanhana ja nuorenee koko ajan. Tämän idean, joka antaisi mahdollisuuksia vaikka mihin Fincher suorastaan hukkaa kokonaan, koska Button ei tee oikeastaan mitään järkevää elämänsä aikana. Hän vain koko ikänsä vonkaa lapsena tapaamaansa tyttöä. Sattumalta hänestä aikuisena tulee varakas ja silloinkin hän lähinnä vain kruisailee mopollaan ja haaveilee Daisystä. Kun Button lopulta onnistuu hurmaamaan hänet, niin muutaman vuoden jälkeen hän hylkää vaimonsa ja vuoden ikäisen tyttärensä. Koko kakku on koristeltu päälle liimatuilla viisauksilla, tunteisiin vetoavalla Hollywood-hömpällä sekä visuaalisilla erikoistehosteilla ja lopputulos on eeppisen suurelokuvan mittoihin venytetty yhden idean elokuva.

Elokuvalla on paljon yhteistä käsikirjoittaja Eric Rothin toiselle elokuvalle Forrest Gump. Gump on kaikkien mielestä tomppeli, mutta hän onnistuu tekemään oikeita asioita ja lopulta on melkeinpä Yhdysvaltojen historian merkittävin mies. Stupid is as stupid does, Gump hokee, koska juuri ihmisten teoilla on merkitystä. Gumpiin verrattuna Button puolestaan on päällisin puolisin normaaliälykkyydellä varustettu kaveri, joka kulkee elämänsä läpi tekemättä juurikaan aloitteita. Loppupeleissä Button on kouluttamaton juntti, joka saa läheisiltään elämänohjeita, joita ei noudata. Esimerkiksi banhainkodissa rouva Maple kertoo kuolemasta nuorelle Buttonille:

”Benjamin, we're meant to lose the people we love. How else would we know how important they are to us?”

Mitä Benjamin sitten tekee? Ollessaan ”samanikäinen” kuin vaimonsa Daisy, hän hylkää perheensä, jotta hänen vaimonsa ei tarvitse huolehtia kasvavasta tyttärestään ja dementoituvasta Benjaminista. Benjamin lähtee tekemään hanttihommia ja ajelemaan mopolla Aasiaan. Lopulta, kun Daisy joutuu huolehtimaan Benjaminista, ilman oikeaa isäänsä kasvanut tytär on tietysti jo aikuinen. Suunnitelma siis toimi, vai?

Curious Case of Benjamin Button kuitenkin on jossain määrin mielenkiintoinen elokuva. Se on tavallaan sisarteos tai jopa antiteesi Forrest Gumpille. Gump on amerikkalainen jokamies, joka yksinkertaisuudestaan huolimatta on merkittävä henkilö. Gumpin maailmassa henkilön taustalla ei ole merkitystä vaan ainoastaan hänen teoillaan, joten tavallaan Forrest Gumpin voidaan ajatella symboloivan amerikkalaista unelmaa ja maailmankuvaa. Button peilikuva tästä. Hän on uniikki yksilö, jonka pitäisi olla jännittävä ja erikoinen, mutta joka todellisuudessa ei tee oikeastaan mitään muuta kuin hylkää perheensä ilman järkevää syytä. Button voidaan nähdä Amerikan nykytilan symbolina – rahaa ei tehdä työllä vaan perimällä ja ihmissuhteet ovat kertakäyttöisiä.

Putoaminen ihmisyydestä

Neil Marshallin Descent vuodelta 2005 on kehuttu kauhuelokuva naisporukasta, joka seikkailumatkalla tuntemattomassa luolastossa törmää luolan verenhimoisiin asukkaisiin. Ohjaajan edellinen työ, kohtalaisesti kehuja saanut Dog Soldiers (2002) oli pettymys, joten Descent oli jäänyt minulta näkemättä. Onneksi YLE näytti tämän, elokuva on kuitenkin kohtalaisen tehokasta klaustrofobista kauhua.

Descent alkaa kohtauksella, jossa esitetään päähenkilöt Sarah ja Juno. Junolla on suhde Sarahin miehen kanssa ja tämän epäsuorana seurauksena Sarahin mies ajaa autokolarin, jossa hän ja parin yhteinen tytär Jessica kuolevat. Tämä Junon petos on kriittinen koko elokuvalle. Luolaston suljettu ympäristö ja hirviöt toimivatkin vain kehyksenä, jonka avulla nähdään tästä johtuva ihmisyyden romahdus.

Elokuvan juoni on yksinkertainen. Viiden kaveruksen porukka on menossa turistiluolastoon Appalakeilla, mutta Juno viekin heidät muiden tietämättä tutkimattomaan luolaan. Luola sortuu, joten he joutuvat menemään yhä syvemmälle luolastoon. Lopulta he kohtaavat ihmisen kaltaisia olentoja, jotka hyökkäävät heidän kimppuunsa.

Tässä alkavat Descentin ongelmat kauhuelokuvana. Hirviöt tulevat näkösälle ja naiset pistävät niitä päiviltä solkenaan, jolloin niiden pelottavuus kärsii ja tilalle tulee vain splatteria. Tämä on tietysti tapa kertoa kuinka helposti ihminen muuttuu ”hirviöiden” kaltaiseksi - valmiina tappamaan millä tahansa tavalla jäädäkseen henkiin.

Evoluutiobiologiassa on termi common descent, joka ilmeisesti tarkoittaa kahden eri lajin yhteistä esi-isää. Hirviöt ovat erittäin lähellä ihmistä ja ihminen vajoaa niiden tasolle hetkessä. Sarah kuitenkin putoaa vielä syvemmälle kuin hirviöt. Hän luolassa saa kuulla miehensä ja Junon suhteesta. Lopulta vain he kaksi ovat hengissä ja kuulevat olentojen lähestyvän. Sarah lyö hakulla Junoa jalkaan ja jättää hänet elävältä syötäväksi.

Sarah pakenee, mutta tipahtaa kammioon, jossa on eläinten luita. Hän laskeutuu eläimen alapuolelle murhatessaan lajitoverinsa. Hän menettää tajuntansa ja kuvittelee pääsevänsä pakoon - hän huomaa päivänvaloa kammion yläosassa, kiipeää luita pitkin kohti valoa. Luomakunnan kruunu nousee jälleen eläinten yläpuolelle. Sarah pakenee ulos, pääsee autolle ja ajaa tielle. Hän pysähtyy hysteerisenä oksentamaan ja noustessaan hän näkee Junon autossa.

Sarah jälleen herää pimeässä kammiossa. Tajuttomuudessaan hän kuvitteli Junon haamun, joka rikkoi hänen unensa illuusion. Hän tajusi ettei hän voi enää palata ihmiseksi – Juno tulisi vainomaan häntä lopun elämäänsä. Niinpä Sarah vastaanottaa kuoleman. Hän näkee tyttärensä puhaltamassa kynttilöitä syntymäpäiväkakustaan ja hymyilee.

ps. Play.comissa myydään nyt kahden levyn special editionia hintaan 3,99€. Suomalaisia tekstejä ei ole, mutta suomalaisessa julkaisussa puolestaan kuvasuhde on rajattu 2.35:stä 1.78:een.

Aika paksua, Mario

Kaikkihan ovat kuulleen tarinan George A. Romerosta ja Night of the Living Deadista: hän teki pienen budjetin kauhuelokuvan ja oli myöhemmin hämmästynyt, kun siitä löydettiin monenlaista yhteiskuntakriittistä analyysiä. Mario Van Peeblesin ja Possen kanssa asia on jopa hieman toisinpäin.

Mario Van Peeblesin toinen tapahtuma Oulussa oli siis hänen elokuvansa Possen (1993) esittely ja näytös. Esittelyssä Van Peebles korosti vahvasti Possen yhteiskunnallisia teemoja. Esimerkiksi hän kertoi pitkään viittauksesta Rodney Kingiin ja vuoden 1992 Los Angelesin mellakoihin, joiden pitämisestä elokuvassa hän taisteli studion kanssa. Kohtaus tapahtuu ennen lopputaistelua ja siinä valkoinen sheriffi uhkaa polttaa muistien kaupungin ja van Peeblesin esittämä Jesse Lee uhkaa puolestaan räjäyttää sheriffin toimiston. Mielestäni tämä on lähinnä kostamisen puolesta puhumista, kuin viittaus siihen, että seuraavissa mellakoissa tuhotaan myös rikkaiden asuinalueita.

Elokuvan tärkein teema on mielestäni oikeuden eli tässä tapauksessa koston saamisen vaikeus. Takautumassa näytetään kuinka Jesse Lee yrittää tappaa isänsä murhaajia, mutta epäonnistuu ja hänet tuomitaan elinkautiseen armeijapalvelukseen. Myöhemmin Hän löytää kulta-aarteen, pakenee armeijasta ja palaa kotiseudulleen tappokoneena. Kullasta hän teettää kultaluoteja, joilla hän ampuu isänsä murhaan osallistuneita valkoisia miehiä. Toisin sanoen vain rikkailla on mahdollisuuksia saada oikeutta ja armeijan käyminen avaa mahdollisuuden rikastua. Näinhän se USA:ssa monelle köyhälle on. Toinen selkeä teema elokuvassa on homoseksuaalisuus.

Van Peebles myös vertasi elokuvan tekemistä levyjen miksaamiseen – kahdesta eri levystä tehdään uusi miksaus. Marion levylautasilla olivat kuulemma Sergio Leone ja Sam Peckinpah ja hän yritti tehdä niistä hip hop -miksausta. Aika paksua, sanon ma.

Peckinpahilla on moraaliltaan arveluttavia hahmoja, joilla on yhteistä historiaa, mutta saattavat ajautuvat eri puolille. Leonella on taas individualistisia henkilöitä, jotka ovat ehkä herkissä liitoissa yhteistä vihollista vastaan, mutta samalla valmiita pettämään toisensa. Molempien mestareiden lännenelokuvissa kuitenkin elokuva sankarin ja hänen vastapuolensa suhde on hyvin perusteltu. Possessa Billy Zanen pahishahmo on nyt vain paha eikä hän vaan tykkää Jesse Leestä. Hän on elokuvan sankari ja asia on sillä loppuunkäsitelty.

Possen hahmot ja ryhmädynamiikka ovat muutenkin kuin huonosta roolipelistä. Pelaajat ovat tehneet erilaisia hahmoja ja mikään ei oikein yhdistä niitä. Kuitenkin porukan on pakko pysyä yhdessä ilman yhtään järkevää syytä, jotta pelissä tapahtuisi jotain. Possen hahmot sattuvat vaan törmäämään ja sitten he pysyvät yhdessä. Juonessakaan ei keskitytä tarpeeksi pääasioihin – elokuvan alkuosio armeijasta on oikeastaan täysin turha (paitsi että näyttää kansalle, että myös mustat sotivat armeijassa) ja johtaa vain siihen, että lopussa sankarit joutuvat kohtaamaan kaksi joukkiota pahiksia.

Jos johonkin, niin Posse vertautuu Michael Ciminon Taivaan porttiin vuodelta 1980. Molemmissa on pieni kyläyhteisö, jonka vahvempi voima yrittää tuhota. Ciminolla syy oli luokka, Van Peeblesillä rotu. Molempien lopputaistelussa kyläyhteisö yhdistyy ulkoistaa uhkaa vastaan, mutta selviää vain elokuvan sankarin ansiosta. Molemmat elokuvat myös poukkoilevat ja yrittävät kertoa liian montaa asiaa ja teemaa. Possessa tämä näkyy myös näyttelijävalinnoissa, elokuvassa esiintyy tunnettuja näyttelijöitä pilvin pimein, jotka hyvällä tuurilla ovat saaneet repliikin tai kaksi. Tässä on kyllä taustalla Van Peeblesin halu näyttää kunnioitustaan vanhoille mustan elokuvan näyttelijöille ja esimerkiksi Woody Stroden kanssa hän myös onnistuu hyvin.

Hauskaa muuten, että valokuva possesta, jota Strodekin lopussa ihailee, ei ole mahdollinen elokuvan todellisuudessa, sillä koko porukka ei ole missään vaiheessa samassa tilassa.

Jusseja pappi Jaakobille

Eilen Filmiaura ry jakoi Jussi-palkinnot vuoden 2009 parhaille kotimaisille elokuville. Klaus Härön Postia pappi Jaakobille keräsi yhteensä neljä Jussia – paras elokuva, ohjaus, musiikki ja mies pääosa. Mielestäni myös aivan ansaitusti. Härön elokuva on pieni ja hieno elokuva anteeksiannosta.

Käytännöllisesti katsoen vain neljällä näyttelijällä tehty elokuva kertoo Leilasta, joka joskus 1960 - 70-lukujen tienoilla saa armahduksen elinkautisesta vankeustuomiostaan. Hänet halutaan syrjäiseen pappilaan toimimaan sokean papin apulaiseksi kirjeenvaihdon hoitamisessa. Pappi Jaakob saa esirukouspyyntöjä hädänalaisilta ihmisiltä.

Helsingin Sanomien Veli-Pekka Lehtonen käsittelee arvostelussaan lähinnä pappi Jaakobia ja näkee Leilan vain vastavoimana papille ja hänen jumalsuhteelleen. Mielestäni Leila on tärkeämpi hahmo. Hänen uhrautuminen sisarensa puolesta ja anteeksiantaminen itselleen nousee elokuvan tärkeimmiksi teemoiksi. Minulle Jaakob on ihmisen välisen armon välikappale, vaikka elokuva käsittelee myös hänen suhdetta uskoon ja roolia hyväntekijänä jumalan ja ihmisen välillä.

Lehtosen mukaan Klaus Härö on puhunut uskostaan julkisesti. Kun uskovainen tekee elokuvan uskosta, voi syntyä pelottavaa jälkeä. Härö menee kuitenkin vain vesipisaran verran uskonnon puolelle. Tämä siis kohtauksessa, jossa Jaakob on todennut itsensä hyödyttömäksi ja asettunut kirkkonsa lattialle kuolemaan. Alkaa satamaan ja kirkon katosta vuotaa pari pisaraa vettä Jaakobin viereen. Kolmas pisara osuukin häneen ja hän nousee. Tämä on pisara on jumalan kosketus, jonka ansiosta Jaakob menee pappilaan ja estää Leilaa – joka on puolestaan todennut, että hänellä ei mitään paikkaa mennä – tekemästä itsemurhaa. Vaikka tässä liikutaan uskonnon piirissä, ollaan vielä kaukana esimerkiksi Olli Saarelan Rukajärven tien uskonnollisesta hömpästä.

Alunperin vain televisiolevitykseen suunniteltu elokuva ei yritä olla enempää kuin se on. 76 minuutin kestolla se on juuri oikean mittainen, jossa ei ole mitään turhaa tai ylimääräistä. Postia pappi Jaakobille on myös kansainvälisellä mittapuulla yksi viime vuoden parhaista elokuvista.

ps. Ensi perjantaina 5.2. Mario Van Peebles luennoi aiheesta amerikkalainen elokuva tänään kirjoittajan kulmilla eli Oulussa. Lisätietoja täältä.

Elokuvahistorian huonoin lopetus

Clint Eastwoodin vasta televisiossa näytetty Menneisyyden ote (Mystic River, 2003) on hienosti näytelty synkkä, mutta realistinen rikosdraama, joka käsittelee menneisyyden vaikutusta ihmisiin ja heidän läheisiinsä. Elokuva oli ehdolla Oscareiden tärkeimmissä sarjoissa ja voitti miesnäyttelijöiden patsaat. Se on netonnut maailmanlaajuisesti yli 150 miljoonaa dollaria ja Imdb:n käyttäjät ovat antaneet sille keskimäärin 8.0/10 pistettä. Televisioesityksen yhteydessä Kalevan Pekka Eronen kertoo elokuvan olevan ”klassiset mitat täyttävä murhenäytelmä” ja antaa sille 5 tähteä. Hieno elokuva siis? Olisi jos siinä ei olisi yksi elokuvahistorian surkeimmista lopuista.

Elokuva kertoo kolmesta miehestä, jotka olivat ystäviä lapsena, kunnes yksi heistä kidnapattiin ja käytettiin hyväksi neljän päivän ajan. Aikuisena kolmikko on ajautunut omille teilleen, mutta he asuvat yhä Bostonissa. Jimmy on entinen pikkurikollinen, kidnapattu Dave on ihmisraunio ja Sean poliisi. Varsinaiset tapahtumat alkavat, kun Jimmyn 19-vuotias tytär Katie murhataan. Sean tutkii tapausta ja ennen pitkää Davesta tulee pääepäilty.

Menneisyyden ote ei ole hyvä suomennos, mutta se kuvaa elokuvaa kohtalaisen hyvin. Hahmot ovat tavallaan menneisyytensä vankeja, jotka maksavat aikaisempia virheitään tai huonoa tuuriaan koko elämänsä. Esimerkiksi Jimmy kantaa omallatunnollaan murhaa vuosien takaa ja murhan perhosefekti vaikutti myös hänen tyttärensä kuolemaan. Toisaalta - kuten Alan Dale omassa blogissaan huomauttaa - koska hahmot eivät ole tietoisia kytköksistä tapahtumien takana, kaikki on kuitenkin sattumaa. Menneisyydellä on ote, mutta se ei vain ole hahmojen tiedossa.

Juonellisesti elokuva toimii kohtalaisesti. Ainoa räikeästi turha elementti on Seanin saamat mysteeripuhelut vaimoltaan, joka on jättänyt hänet. Elokuvan lopun alku alkaa, kun Daven vaimo Celeste alkaa uskoa, että Dave on tappanut Jimmyn tyttären. Todellisuudessa hän tappoi miehen, joka harrasti seksiä alaikäisen pojan kanssa autossa. Celeste kertoo epäilyistään Jimmylle, joka lopulta vanhojen roistokavereidensa kanssa ampuu Daven ja hävittää hänen ruumiinsa jokeen. Sillä aikaa Sean selvittää, että tytön todellisuudessa tappoi kaksi poikaa ilman suunnittelua ja melkein mielijohteesta.

Jimmy ja Sean kohtaavat Daven murhan ja pidätysten jälkeisenä aamuna. Tässä kohtaa Menneisyyden ote itsetuhoutuu. Sean kertoo saaneensa Katien murhaajat kiinni. Jimmy käytännöllisesti tunnustaa murhanneensa Daven. Lisäksi Sean tietää Jimmyn edellisestäkin murhasta, mutta koska Jimmy kertoo nähneensä Daven viimeksi 25 vuotta sitten ennen hänen kaappaamistaan, Sean ei pidätä Davea. Miesten mielestä seksuaalinen hyväksikäyttö jo lapsena tuhosi Daven. Hän oli saastunut ja hänen murhaamisellaan ei ollut merkitystä. Välittömästi päästettyään Jimmyn menemään, Seanin vaimo soittaa ja ilmoittaa tulevansa kotiin tyttärensä kanssa.

Seuraavassa kohtauksessa Jimmy kokee kotonaan omantunnon tuskia, koska tappoi väärän miehen ja lapsuuden ystävänsä. Jimmyn vaimo Annabeth tulee paikalle ja kertoo, että on hienoa, kun oma mies tappaa ihmisiä lastensa takia. Lisäksi Celeste on huono ihminen, koska puhui pahaa aviomiehestään.
-”Kuten kerroin tytöille, heidän isänsä on kuningas. Ja kuningas tietää mitä tehdä ja tekeekin”, Annabeth sanoo.
-”Kaikki ovat heikkoja paitsi meidän perheemme. Meistä ei tule koskaan heikkoja”, hän jatkaa. Kaiken kruunaa Annabethin suuruudenhullu lause, jonka mukaan Jimmy voisi pyörittää koko kaupunkia. Viattomien tappaminen ja kosto ylipäänsäkin on tosiaankin paras tapa osoittaa lapsirakkauttaan.

Elokuvan viimeisessä kohtauksessa ollaan amerikkalaisuuden ytimessä eli paraatissa, jossa on mukana Amerikan vapaussodan taistelijoiksi pukeutuneita ja baseball-joukkueita. Celeste, joka on siis pettänyt aviomiehensä eli perheensä pään, etsii häntä väenpaljoudesta. Hän törmää Seanin ja hänen perheeseensä. Sean katsoo pois vaivautuneena, koska tietää, että Dave on kuollut. Seuraavaksi Celeste kohtaa Jimmyn perheineen. Annabeth katsoo häntä halveksuen. Samassa Daven ja Celesten poika Michael ajaa paraatissa baseball-joukkueensa kanssa ja Celeste yrittää tervehtiä häntä. Michael ei huomaa äitiään. Celeste, joka ei kunnioittanut miehensä auktoriteettia, on siis menettänyt myös lapsensa. Hän on hylkiö.

Lopulta kaikki elokuvassa on siis kiinni patriarkaalisesta kunnioituksesta. Katie oli karkaamassa yhdessä erään pojan kanssa vastoin hänen isänsä tahtoa. Hänen kuolemansa oli suoraa seurausta siitä. Sean päästi hienon perheenisän vapaaksi ja palkkioksi myös hän sai oman perheensä takaisin. He pääsevät mukaan Amerikkalaiseen unelmaan.

Huonoissa elokuvissa on huonoja lopetuksia, mutta harvoin – jos koskaan – näkee hyvän elokuvan romahtavan näin totaalisesti (ja muuttuvan patriarkaalisen ylivallan saarnaksi) viimeisillä minuuteilla.