Aika paksua, Mario

Kaikkihan ovat kuulleen tarinan George A. Romerosta ja Night of the Living Deadista: hän teki pienen budjetin kauhuelokuvan ja oli myöhemmin hämmästynyt, kun siitä löydettiin monenlaista yhteiskuntakriittistä analyysiä. Mario Van Peeblesin ja Possen kanssa asia on jopa hieman toisinpäin.

Mario Van Peeblesin toinen tapahtuma Oulussa oli siis hänen elokuvansa Possen (1993) esittely ja näytös. Esittelyssä Van Peebles korosti vahvasti Possen yhteiskunnallisia teemoja. Esimerkiksi hän kertoi pitkään viittauksesta Rodney Kingiin ja vuoden 1992 Los Angelesin mellakoihin, joiden pitämisestä elokuvassa hän taisteli studion kanssa. Kohtaus tapahtuu ennen lopputaistelua ja siinä valkoinen sheriffi uhkaa polttaa muistien kaupungin ja van Peeblesin esittämä Jesse Lee uhkaa puolestaan räjäyttää sheriffin toimiston. Mielestäni tämä on lähinnä kostamisen puolesta puhumista, kuin viittaus siihen, että seuraavissa mellakoissa tuhotaan myös rikkaiden asuinalueita.

Elokuvan tärkein teema on mielestäni oikeuden eli tässä tapauksessa koston saamisen vaikeus. Takautumassa näytetään kuinka Jesse Lee yrittää tappaa isänsä murhaajia, mutta epäonnistuu ja hänet tuomitaan elinkautiseen armeijapalvelukseen. Myöhemmin Hän löytää kulta-aarteen, pakenee armeijasta ja palaa kotiseudulleen tappokoneena. Kullasta hän teettää kultaluoteja, joilla hän ampuu isänsä murhaan osallistuneita valkoisia miehiä. Toisin sanoen vain rikkailla on mahdollisuuksia saada oikeutta ja armeijan käyminen avaa mahdollisuuden rikastua. Näinhän se USA:ssa monelle köyhälle on. Toinen selkeä teema elokuvassa on homoseksuaalisuus.

Van Peebles myös vertasi elokuvan tekemistä levyjen miksaamiseen – kahdesta eri levystä tehdään uusi miksaus. Marion levylautasilla olivat kuulemma Sergio Leone ja Sam Peckinpah ja hän yritti tehdä niistä hip hop -miksausta. Aika paksua, sanon ma.

Peckinpahilla on moraaliltaan arveluttavia hahmoja, joilla on yhteistä historiaa, mutta saattavat ajautuvat eri puolille. Leonella on taas individualistisia henkilöitä, jotka ovat ehkä herkissä liitoissa yhteistä vihollista vastaan, mutta samalla valmiita pettämään toisensa. Molempien mestareiden lännenelokuvissa kuitenkin elokuva sankarin ja hänen vastapuolensa suhde on hyvin perusteltu. Possessa Billy Zanen pahishahmo on nyt vain paha eikä hän vaan tykkää Jesse Leestä. Hän on elokuvan sankari ja asia on sillä loppuunkäsitelty.

Possen hahmot ja ryhmädynamiikka ovat muutenkin kuin huonosta roolipelistä. Pelaajat ovat tehneet erilaisia hahmoja ja mikään ei oikein yhdistä niitä. Kuitenkin porukan on pakko pysyä yhdessä ilman yhtään järkevää syytä, jotta pelissä tapahtuisi jotain. Possen hahmot sattuvat vaan törmäämään ja sitten he pysyvät yhdessä. Juonessakaan ei keskitytä tarpeeksi pääasioihin – elokuvan alkuosio armeijasta on oikeastaan täysin turha (paitsi että näyttää kansalle, että myös mustat sotivat armeijassa) ja johtaa vain siihen, että lopussa sankarit joutuvat kohtaamaan kaksi joukkiota pahiksia.

Jos johonkin, niin Posse vertautuu Michael Ciminon Taivaan porttiin vuodelta 1980. Molemmissa on pieni kyläyhteisö, jonka vahvempi voima yrittää tuhota. Ciminolla syy oli luokka, Van Peeblesillä rotu. Molempien lopputaistelussa kyläyhteisö yhdistyy ulkoistaa uhkaa vastaan, mutta selviää vain elokuvan sankarin ansiosta. Molemmat elokuvat myös poukkoilevat ja yrittävät kertoa liian montaa asiaa ja teemaa. Possessa tämä näkyy myös näyttelijävalinnoissa, elokuvassa esiintyy tunnettuja näyttelijöitä pilvin pimein, jotka hyvällä tuurilla ovat saaneet repliikin tai kaksi. Tässä on kyllä taustalla Van Peeblesin halu näyttää kunnioitustaan vanhoille mustan elokuvan näyttelijöille ja esimerkiksi Woody Stroden kanssa hän myös onnistuu hyvin.

Hauskaa muuten, että valokuva possesta, jota Strodekin lopussa ihailee, ei ole mahdollinen elokuvan todellisuudessa, sillä koko porukka ei ole missään vaiheessa samassa tilassa.